maanantai 8. helmikuuta 2016

Introverttikin tykkää ihmisistä

Olen blogissa kirjoittanut omista henkilökohtaisista kokemuksistani mm. esiintymispelon ja kiusaamisen osalta, joten voisi varmaan sanoa, että tämä postaus on eräänlainen jatkumo näille kahdelle. Aiheena siis omia kokemuksiani introverttiydestä ja siitä, miten olen vuosien mittaan kehittänyt ujoa puoltani.

(c) Toni Neffling
" Introvertit ovat hiljaisia ja varautuneita, minkä kovaääniset ekstrovertit (introvertin vastakohta) usein sekoittavat itseluottamuksen puutteeseen. He toimivat usein älyä tai logiikkaa vaativissa tehtävissä, mutta painottavat vähemmän sosiaalista vuorovaikutusta ja ihmissuhdetaitoja.
Tyypillinen introvertti on hiljainen, itseään tutkiskeleva ja varautunut, hän pitää hyvin järjestäytyneestä elämästä eikä luota impulsiiviseen päätöksentekoon. "
- Wikipedia
Yllä olevaa tekstiä lukiessani tulee olo, että tuohan kertoo ihan minusta. Voisin siis todeta, että kuulun introverttien hiljaiseen ja itsekseen viihtyvään porukkaan. Lisäksi koen olevani tietyissä tilanteissa tavattoman ujo ja arka. Olen koko elämäni ajan työstänyt tätä luonteenpiirrettä ja tässä vähän tarinaa siihen liittyen.

Oikeastaan poikkeuksetta minua kuvaillaan rauhalliseksi ja hiljaiseksi. En tiedä kuvittelenko, mutta koen, että rauhallisuus koetaan monesti tylsänä piirteenä. En esimerkiksi innostu asioista samalla tavalla kuin ekstrovertti ihminen. Siinä missä ulospäinsuuntautunut ihminen kiljuu ääneen ja hyppii innoissaan, minä hymyilen vienosti ja nyökyttelen, vaikka olen ihan yhtä innoissani kuin ulospäinsuuntautuneempi ihminen. Toki riippuu hyvin paljon seurasta, jossa olen. Esimerkiksi työkaverit eivät kuulemani mukaan näe minua mitenkään erityisen ujona, samoten kuin hyvin läheisten ystävien kanssa olen hyvin nauravainen ja äänekäs.. Mutta ne ovatkin vaatineet kuukausien tutustumista ellei jopa vuosia, että voin olla "oma itseni". 

Kuva (c) Simo Järvinen
Lapsena olin auttamattoman ujo ja se haittasi todella paljon sosiaalisten tilanteiden lisäksi harrastuksiani. Kävin useamman vuoden teatterikoulussa ja harjoituksissa nolasin itseni monta kertaa, koska en vain saanut suutani auki! Pahimpia olivat improvisaatioharjoitukset. Kouluissa pidettävät esitelmät saivat hien pintaan ja ylä-asteella melkein pyörryin sen takia, että pelkäsin luokkatovereiden edessä puhumista, vaikkei siihen vältämättä olisi ollut syytä. Noina aikoina yritin päästä kuin koira veräjästä tilanteista, joissa piti esiintyä. Halusin aina kaverin mukaan esitelmään mukaan, jotta pääsisin vähemmällä. Pahimpia tilanteita oli ne englanninkielen tunnit, joilla piti lukea tekstejä ääneen kaikkien kuullen tai jopa improvisoida vieraalla kielellä jotakin luokan edessä. Tämän kaltaiset tilanteet, joissa stressaannun äärimmilleni saivat minut hirveän kriittiseksi itseäni kohtaan ja olen itse asiassa vielä tänäkin päivänä hyvin ankara itselleni ja asioille, joita teen. Kävin ujouteni takia jopa asiaan perehtyneellä ihmisellä, mutta se ei johtanut mihinkään. 

Pitkään mietin, että tällainenko minä oikeasti olen. Auttamattoman ujo, onneton ja saamaton. Eräänä päivänä päätin tehdä asiaan muutoksen. En enää halunnut olla se, jota kukaan ei huomaa, jolle kukaan ei sano mitään ja jonka käyttäytymistä kaikki ihmettelevät. Tiesin jo lapsena, että olen ihan hyvä tyyppi, kunhan vain minulle annetaan aikaa tutustua. Joskus se vei hetken, joskus jopa vuosia. 

Kun pääsin ylä-asteen jälkeen opiskelemaan kosmetologiksi, tein totaalisen asennemuutoksen. Päätin, että jos haluan tulevaisuudessa työskennellä asiakaspalvelun parissa, ammatissa, jossa ON puhuttava, minun on yksinkertaisesti päästävä yli siitä kauheasta vapisemisesta ja pelkäämisestä. Päätökseni piti. En tiedä, miten sen tein, mutta yksinkertaisesti vain pakotin itseni avaamaan suuni, vaikka pelkäsinkin sitä. Aloin osallistua keskusteluihin ja jopa aloittaa niitä tuntemattomienkin kanssa. Nykyään hiusalalla työskennellessä minulla ei ole mitään ongelmia palvella asiakkaita ja keskustella heidän kanssaan. On ollut hauskaa huomata, miten monet lapsiminäni tuntevat taivastelevat, että mitenköhän se Satanica pärjää töissä, kun on niin hissukka ja ujo, ettei saa suutaan auki. Kun lapsena sitä on tyystin erilainen kuin aikuisena, jos siis on päättänyt työstää ujouttaan. Jos en koskaan olisi päättänyt, että nyt loppuu tämä ahdistuminen kaikesta, niin todennäköisesti olisin samanlainen pelkuri kuin lapsena. Monesti yllätän nämä ujon minäni tuntevat sillä, että kykenen palvelemaan asiakkaita ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa puheliaampi ihminen. Totta kai rauhallinen persoonani tulee esille, mutta se ei rajoita millään tavalla asiakaspalvelutaitojani. Itse asiassa monet sanovatkin, etten olekaan niin ujo kuin väitän. Ilmeisesti se vanha ajatustapa on edelleen päässäni. Luulen olevani hirveä luuseri ja tuppisuu, mutten ehkä olekaan. Enää.

Vaikka olenkin ylpeä siitä, että olen päässyt irti puhumattomuudestani ja alan vuosi vuodelta olla avoimempi ihminen, on tietynlaiset tilanteet edelleen hyvin vaikeita. Tilanteet, joissa tapaan paljon tuntemattomia ihmisiä, esimerkiksi koulutukset, baari-illat ja juhlat ovat sellaisia, joissa mieluummin pysyisi näkymättömissä. Monesti sitä mieluummin jää kotiin, koska yksinkertaisesti pelkää tulevansa naurunalaiseksi tai sitten joutuu kuuntelemaan sitä "Ei kai sulla oo tylsää kun et puhu mitään?". Monesti isommassa porukassa olen se kaikista hiljaisin, huomaamattomin pieni hiirulainen, mutta se, etten puhu mitään, ei kerro mitenkään siitä, etteikö minulla olisi hauskaa. Sinänsä nuo kyselijät osuvat kysymyksellään naulankantaan, sillä monesti puhumattomuus juuri nimenomaan kielii siitä, ettei pidä tilanteesta syystä tai toisesta. Omalla kohdallani se syy on yleensä se, etten koe oloani hyväksytyksi tai sitten minulla ei vain ole sanottavaa. Kuten introvertit ihmiset, myös minä olen sellainen, etten sano mitään, jos ei ole mitään sanottavaa.

Tavallaan myös itämainen tanssi on saanut minusta ulospäinsuuntautuneemman. Siinä missä löysin tanssimisen kautta itseni ja vaikka edelleen pelkään esim. suullisten esitelmien pitämistä, rakastan tanssia ison yleisön edessä. Tavallaan tanssimisen kautta löysin itselleni sopivan ilmaisutavan, jossa ei luojan kiitos tarvitse puhua mitään. Lisäksi malliharrastus on opettanut lisää itsevarmuutta - eikä siinäkään kauheasti puheenlahjoja tarvita. Jossain vaiheessa kokeilin vloggaamistakin, mutta se harrastus loppui kuin seinään, sillä kameralle puhuminen oli todella kiusallista ja oman videon ja puheen katsominen jälkeenpäin toi vain myötähäpeän tunteen. Mutta, koska koen olevani jokseenkin taiteilijasieluinen, on tanssiminen hyvä tapa ilmaista itseään ja tunteitaan, vaikka muuten tuppaakin olemaan aika vakavana. 

Olisi hienoa saada kommentteihin hieman ajatuksia siitä, mitä ajatuksia hiljaiset ihmiset herättävät ulospäinsuuntautuneemmissa ihmisissä ja mitä kokemuksia taas introverteilla on luonteenpiirteestään. 

6 kommenttia:

  1. Minunkaan yläasteaikaiset kaverini tuskin uskoisivat, että näin 24 vuoden iässä tanssin ja esiinnyn isollekin yleisölle. Esiintymispelko ei ole vieläkään hellittänyt, mutta tanssin kautta voin välittää itsestäni jotakin, joka ei vaan puheen kautta tule välitetyksi. Yhä saan kommentteja siitä, kuinka olen hiljaa porukassa tai näytän tympääntyneeltä, vaikka olenkin täysillä mukana keskustelussa sillä tavalla kun on mulle ominaista (tietysti läheisten kesken saatan olla se puheliain tyyppi :D). Tuo kommentointi omasta hiljaisuudesta tai ulkonäöstä ei kyllä ainakaan auta introvertin asemaa. Jaat varmaan minun kanssa saman fiiliksen siitä, miten palkitsevaa on olla itsevarmana ja osaavana sitten lavalla, ja kuinka paljon ne kivat kommentit esityksestä lämmittää myöhemminkin! ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, samaistun sinuun! Hiljaisuudesta huomauttelu ainakin omalla kohdallani lisää kynnystä puhua ja tekee olosta kiusaantuneen. Hiljaisuuttakin tarvitaan :)

      Poista
  2. Täältä suunnalta todella isot peukutukset pelkojen selättämiselle!

    Itse olen hurjan arka ja kaino ihminen mitä tulee esiintymiseen ja äänessäoloon väkijoukon sisällä. Kaverien ja tuttujen seurassahan tätä piirrettä tuskin huomaa lainkaan ja olen suorastaan äänekäs ja sosiaalinen. Taiteilijapersoona kyllä räiskyy, kun pääsee esille. :D
    Unelmissa olisi päästä opiskelemaan kuvataidekasvatusta ja sen myötä saada kuvataiteenopettajan pätevyys ihan tässä vuoden pari sisään. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että esiintymisjännitys sivuvaikutuksineen täytyisi selättää ja heittää romukoppaan, jotta siitä opetushommasta ylipäänsä tulisi mitään. En halua olla se outo ope, joka kyykistelee työpöytänsä takana ja huiskii pöydän alta karttakepillä taululle ohjeita :D
    Olen tsempannut itseäni, että kyllä minä siihen pystyn...vieläkin hirvittää ajatus tulevasta ja jännitysoireet pyrkii esille aika ajoin, mutta itsepähän itseäni moisella urahaaveella olen päättänyt kiduttaa :'D

    Antaa aivan uutta puhtia ja varmuutta selättää oma esiintymisjännitys, kun luin kanssakokemuksesta ja miten positiivisesti sinulla on sama prosessi onnistunut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä opinnoillesi :) jos ollaan ihan rehellisiä, en aio pakottaa itseäni ekstrovertiksi vaan lähinnä oman itseni kehittämisen kannalta. Kun vain päättää ja yrittää, niin tuloksia alkaa syntyä hiljalleen. Isoin askel on se, että luottaa itseensä :)

      Poista
  3. Olen kumpikin vertti. On ihmisiä, jotka eivät minua hiljaiseksi uskoisi ja on niitä, jotka luulevat, etten osaa puhua lainkaan.

    Ryhmässä olen takuulla intro, etenkin tuntemattomien kesken. En voi käsittää, kuinka voi puhua, jos on ääntä jo paljon muutenkin, ihmiset eivät kuuntele toisiaan (minun mielestäni), keskeyttelevät, hökeltävät ja häksöttävät. Tai puhuvat, mutteivät sano mitään. Tai eivät ajattele, mitä sanovat.

    Minulle on kerrottu, että kovin hiljainen saattaa antaa vaikutelman välinpitämättömyydestä ja siitä, ettei halua olla paikalla lainkaan. Ymmärrän tämän täysin ja joskus se onkin totta, koska aina en haluakaan olla. Minusta myös ihmiset, jotka pakotetun teennäisesti höpöttävät sosiaalista soopaa, antavat vaikutelman siitä, etteivät halua olla paikalla.

    Yhtenä kevätkautena ajattelin, että nyt opettelen olemaan ryhmässä aktiivinen ja ottamaan kontaktia. Altistin itseni erilaisille ryhmille. Muutamen viikon kuluttua olin tyystin väsyksissä ja oppinut sen, että en enää opeta itseäni sosiaalistumaan. Mikä tapahtuu, tapahtuu pakottamatta. Olen ääneti läsnä ja sanon asiani, jos joku kuuntelee. Kahden kesken tiedän olevani luontevan loistava keskustelija.

    Puhuminen on vain yksi ilmaisutapa. Muillakin kuin korvilla voi informaatiota vastaanottaa ja muulla kuin suulla välittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihmisiä on niin erilaisia. Kumpa vain ujouttakin osattaisiin arvostaa enemmän. Se nähdään ihan liian usein saamattomuutena ja pelkona. Vaikka itse hiljainen olenkin, en koe omaavani huonoa itsetuntoa mutta toisaalta taas (kuten tekstissä mainitsinkin) saatan jo viikkoa ennen jännittää jotain tiettyä tapahtumaa.

      Poista