torstai 18. helmikuuta 2016

Cool red




Kuten näkyy, tukan väri on taas muuttunut ja olo on aika freesi pitkästä aikaa. Sinisen sävyjä ehdin käyttämään lähestulkoon kaksi vuotta, joten kokonaan uuden värin kokeilu alkoi olla paikallaan.

Vaikka pidänkin kirkkaista väreistä, en ole koskaan ollut kovinkaan suuri punaisen ystävä ja sen takia hieman yllätyinkin siitä, että halusin kokeilla väriä, jonka suhteen olen aina ollut vähän "liian basic" -meiningillä. Senpä takia halusinkin sävystä kylmän, hieman erilaisemman punaisen, shokkipunainen on ehdoton nou nou minulle. 

Työkaverini teki nopean vaalennuksen (olin ensin kotona haalistuttanut värin mahdollisimman haaleaksi niin selvittiin suht vähällä) ja kieltämättä vaalennuksen aikana täytyi rukoilla kaikki maailman jumalat läpi, jotta tukka ei katkeaisi lavuaariin. Ihme kyllä hius säilyi lähestulkoon samassa kunnossa kuin lähtötilanteessakin, olisi ollut kauheaa lähteä töistä siilitukkaisena.. Vaalennuksen jälkeen itse väriksi laitettiin jälleen kerran hyväksi havaittua KC Color Mask Paint sävyjä. Sekoitimme yhteen mm. Cherry Bombia ja Deep Purplea ja nyt kotona olen väriä silloin tällöin ylläpitänyt Herman's Amazing Haircolor sarjan Ruby Redillä ja Manic Panicin Vampire redillä. 

Ikävä kyllä oma kokemukseni Hermannin väreistä oli vähän plääh, sillä Ruby red hävisi yhdessä pesussa, eikä se tuntunut oikein tarttuvan hiuksiini. Ehkä hiuslaatuni on liian sileä kyseiselle värisarjalle tai jotain. Tiedä häntä. Sen sijaan Manic Panicin väreihin olen ollut tosi tyytyväinen, sillä sävy on juuri oikea pitämään hiusteni punertavuuden yllä. 

Mutta mitä sanoo lukijat? Hot or not? Hetken aikaa jouduin miettimään, että mihin ihmeeseen isken kaikki vihreät, violetit ja siniset meikkini, mutta kokeilujen jälkeen ei se violetti tahi sininen ole yhtään hullumman näköinen kylmän punaisen kanssa. I like! Olo on erittäin freesi tällä hetkellä! 

maanantai 8. helmikuuta 2016

Introverttikin tykkää ihmisistä

Olen blogissa kirjoittanut omista henkilökohtaisista kokemuksistani mm. esiintymispelon ja kiusaamisen osalta, joten voisi varmaan sanoa, että tämä postaus on eräänlainen jatkumo näille kahdelle. Aiheena siis omia kokemuksiani introverttiydestä ja siitä, miten olen vuosien mittaan kehittänyt ujoa puoltani.

(c) Toni Neffling
" Introvertit ovat hiljaisia ja varautuneita, minkä kovaääniset ekstrovertit (introvertin vastakohta) usein sekoittavat itseluottamuksen puutteeseen. He toimivat usein älyä tai logiikkaa vaativissa tehtävissä, mutta painottavat vähemmän sosiaalista vuorovaikutusta ja ihmissuhdetaitoja.
Tyypillinen introvertti on hiljainen, itseään tutkiskeleva ja varautunut, hän pitää hyvin järjestäytyneestä elämästä eikä luota impulsiiviseen päätöksentekoon. "
- Wikipedia
Yllä olevaa tekstiä lukiessani tulee olo, että tuohan kertoo ihan minusta. Voisin siis todeta, että kuulun introverttien hiljaiseen ja itsekseen viihtyvään porukkaan. Lisäksi koen olevani tietyissä tilanteissa tavattoman ujo ja arka. Olen koko elämäni ajan työstänyt tätä luonteenpiirrettä ja tässä vähän tarinaa siihen liittyen.

Oikeastaan poikkeuksetta minua kuvaillaan rauhalliseksi ja hiljaiseksi. En tiedä kuvittelenko, mutta koen, että rauhallisuus koetaan monesti tylsänä piirteenä. En esimerkiksi innostu asioista samalla tavalla kuin ekstrovertti ihminen. Siinä missä ulospäinsuuntautunut ihminen kiljuu ääneen ja hyppii innoissaan, minä hymyilen vienosti ja nyökyttelen, vaikka olen ihan yhtä innoissani kuin ulospäinsuuntautuneempi ihminen. Toki riippuu hyvin paljon seurasta, jossa olen. Esimerkiksi työkaverit eivät kuulemani mukaan näe minua mitenkään erityisen ujona, samoten kuin hyvin läheisten ystävien kanssa olen hyvin nauravainen ja äänekäs.. Mutta ne ovatkin vaatineet kuukausien tutustumista ellei jopa vuosia, että voin olla "oma itseni". 

Kuva (c) Simo Järvinen
Lapsena olin auttamattoman ujo ja se haittasi todella paljon sosiaalisten tilanteiden lisäksi harrastuksiani. Kävin useamman vuoden teatterikoulussa ja harjoituksissa nolasin itseni monta kertaa, koska en vain saanut suutani auki! Pahimpia olivat improvisaatioharjoitukset. Kouluissa pidettävät esitelmät saivat hien pintaan ja ylä-asteella melkein pyörryin sen takia, että pelkäsin luokkatovereiden edessä puhumista, vaikkei siihen vältämättä olisi ollut syytä. Noina aikoina yritin päästä kuin koira veräjästä tilanteista, joissa piti esiintyä. Halusin aina kaverin mukaan esitelmään mukaan, jotta pääsisin vähemmällä. Pahimpia tilanteita oli ne englanninkielen tunnit, joilla piti lukea tekstejä ääneen kaikkien kuullen tai jopa improvisoida vieraalla kielellä jotakin luokan edessä. Tämän kaltaiset tilanteet, joissa stressaannun äärimmilleni saivat minut hirveän kriittiseksi itseäni kohtaan ja olen itse asiassa vielä tänäkin päivänä hyvin ankara itselleni ja asioille, joita teen. Kävin ujouteni takia jopa asiaan perehtyneellä ihmisellä, mutta se ei johtanut mihinkään. 

Pitkään mietin, että tällainenko minä oikeasti olen. Auttamattoman ujo, onneton ja saamaton. Eräänä päivänä päätin tehdä asiaan muutoksen. En enää halunnut olla se, jota kukaan ei huomaa, jolle kukaan ei sano mitään ja jonka käyttäytymistä kaikki ihmettelevät. Tiesin jo lapsena, että olen ihan hyvä tyyppi, kunhan vain minulle annetaan aikaa tutustua. Joskus se vei hetken, joskus jopa vuosia. 

Kun pääsin ylä-asteen jälkeen opiskelemaan kosmetologiksi, tein totaalisen asennemuutoksen. Päätin, että jos haluan tulevaisuudessa työskennellä asiakaspalvelun parissa, ammatissa, jossa ON puhuttava, minun on yksinkertaisesti päästävä yli siitä kauheasta vapisemisesta ja pelkäämisestä. Päätökseni piti. En tiedä, miten sen tein, mutta yksinkertaisesti vain pakotin itseni avaamaan suuni, vaikka pelkäsinkin sitä. Aloin osallistua keskusteluihin ja jopa aloittaa niitä tuntemattomienkin kanssa. Nykyään hiusalalla työskennellessä minulla ei ole mitään ongelmia palvella asiakkaita ja keskustella heidän kanssaan. On ollut hauskaa huomata, miten monet lapsiminäni tuntevat taivastelevat, että mitenköhän se Satanica pärjää töissä, kun on niin hissukka ja ujo, ettei saa suutaan auki. Kun lapsena sitä on tyystin erilainen kuin aikuisena, jos siis on päättänyt työstää ujouttaan. Jos en koskaan olisi päättänyt, että nyt loppuu tämä ahdistuminen kaikesta, niin todennäköisesti olisin samanlainen pelkuri kuin lapsena. Monesti yllätän nämä ujon minäni tuntevat sillä, että kykenen palvelemaan asiakkaita ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa puheliaampi ihminen. Totta kai rauhallinen persoonani tulee esille, mutta se ei rajoita millään tavalla asiakaspalvelutaitojani. Itse asiassa monet sanovatkin, etten olekaan niin ujo kuin väitän. Ilmeisesti se vanha ajatustapa on edelleen päässäni. Luulen olevani hirveä luuseri ja tuppisuu, mutten ehkä olekaan. Enää.

Vaikka olenkin ylpeä siitä, että olen päässyt irti puhumattomuudestani ja alan vuosi vuodelta olla avoimempi ihminen, on tietynlaiset tilanteet edelleen hyvin vaikeita. Tilanteet, joissa tapaan paljon tuntemattomia ihmisiä, esimerkiksi koulutukset, baari-illat ja juhlat ovat sellaisia, joissa mieluummin pysyisi näkymättömissä. Monesti sitä mieluummin jää kotiin, koska yksinkertaisesti pelkää tulevansa naurunalaiseksi tai sitten joutuu kuuntelemaan sitä "Ei kai sulla oo tylsää kun et puhu mitään?". Monesti isommassa porukassa olen se kaikista hiljaisin, huomaamattomin pieni hiirulainen, mutta se, etten puhu mitään, ei kerro mitenkään siitä, etteikö minulla olisi hauskaa. Sinänsä nuo kyselijät osuvat kysymyksellään naulankantaan, sillä monesti puhumattomuus juuri nimenomaan kielii siitä, ettei pidä tilanteesta syystä tai toisesta. Omalla kohdallani se syy on yleensä se, etten koe oloani hyväksytyksi tai sitten minulla ei vain ole sanottavaa. Kuten introvertit ihmiset, myös minä olen sellainen, etten sano mitään, jos ei ole mitään sanottavaa.

Tavallaan myös itämainen tanssi on saanut minusta ulospäinsuuntautuneemman. Siinä missä löysin tanssimisen kautta itseni ja vaikka edelleen pelkään esim. suullisten esitelmien pitämistä, rakastan tanssia ison yleisön edessä. Tavallaan tanssimisen kautta löysin itselleni sopivan ilmaisutavan, jossa ei luojan kiitos tarvitse puhua mitään. Lisäksi malliharrastus on opettanut lisää itsevarmuutta - eikä siinäkään kauheasti puheenlahjoja tarvita. Jossain vaiheessa kokeilin vloggaamistakin, mutta se harrastus loppui kuin seinään, sillä kameralle puhuminen oli todella kiusallista ja oman videon ja puheen katsominen jälkeenpäin toi vain myötähäpeän tunteen. Mutta, koska koen olevani jokseenkin taiteilijasieluinen, on tanssiminen hyvä tapa ilmaista itseään ja tunteitaan, vaikka muuten tuppaakin olemaan aika vakavana. 

Olisi hienoa saada kommentteihin hieman ajatuksia siitä, mitä ajatuksia hiljaiset ihmiset herättävät ulospäinsuuntautuneemmissa ihmisissä ja mitä kokemuksia taas introverteilla on luonteenpiirteestään.