maanantai 23. syyskuuta 2013

Minkälainen fanittaja olen?

Postauksen aihe on jo pidempään pyörinyt mielessä, mutten koskaan ole päässyt sen kanssa alkuun. No, nyt vihdoinkin pääsen. Aiheeni koskee tällä kertaa fanittamista, erityisesti metallibändien fanittamista. Toisaalta, aihe pätee varmasti monen televisiosarjan tai elokuvankin fanitukseen, mutta keskityn tähän musiikkinäkökulmaan. Jos jotakuta kiinnostaa, olen tehnyt Hopeanuolta käsittelevään blogiini tekstin Hopeanuoli sarjan fanituksesta. Sen voi lukaista TÄÄLTÄ.

Toisin kuin tuo mainitsemani Hopeanuoli aiheinen postaus, tämä postaus käsittelee faniutta vähän eri kantilta. Otsikosta näkeekin jo sen kysymyksen, mihin aion vastata eli millainen fanittaja olen. En ole koskaan jakanut faneja eri kategorioihin, eikä mielestäni voida mitenkään mitata, millainen on "tosi fani" ja millainen taas on "huono fani". Vaikka toinen ramppaisi jatkuvasti keikoilla lempibändinsä perässä, ei tarkoita, että olisi jollain tapaa parempi fani kuin sellainen, joka ei keikoilla käy, mutta hankkii kaikki bändin albumit musiikkikirjastoonsa. Osa voi jopa lukea itsensä faniksi, vaikka warettaisi kaikki bändin kappaleet netistä tai kuuntelisi joltain bändiltä vain paria biisiä. Pointti tässä on se, että jokainen, joka itsensä haluaa faniksi määritellä on sitä, fanitti sitten millä tavalla tahansa.


Viimeisimmältä Bodomin keikalta matskua. Eturivi, paras rivi<3

Tarkoitukseni ei ole tällä postauksella jaaritella siitä, millainen fani voi olla, vaan enemmänkin puhun siitä, millainen fani koen itse olevani.

Ne jotka ovat blogiani pidempään lukeneet, ovat varmasti huomanneet minun fanittavan tiettyjä bändejä, joiden perässä tulee rampattua pari kertaa vuodessa. Minulla on aina ollut haaveena nähdä kaikki lempparibändit livenä edes kerran ja olen itse asiassa haaveeni melkein jo täyttänytkin, mutta ne bändit, jotka haluan nähdä aina uudestaan ja uudestaan ilman minkäännäköistä kyllästymisen merkkejä, ovat ehdottomasti Nightwish, Children of Bodom, Turmion Kätilöt ja Sonata Arctica. Kyseiset bändit ovat olleet suosikkejani melkein lapsesta saakka, joten keikalle tulee mentyä melkeinpä automaattisesti. Lisäksi edellä mainittujen bändien keikoille on suhteellisen helppoa päästä - vieläpä edullisesti - ilman, että tarvitsee odotella vuosi tolkulla niiden saapumista Suomeen. Toki sitä varmasti tulisi rampattua enemmänkin ulkomaalaisten metallibändien kuten Slipknotin ja Marilyn Mansonin keikoilla, mutta kun eivät nuo penteleet pahemmin täällä suunnilla käy, ainakaan yhtä usein verrattuna suomalaisiin lemppareihini.

Minä ja COB:n Janne FME:ssä 2010

Olen aina suhtautunut tykkäämiini bändeihin hyvin intohimoisesti jo ihan alusta saakka. Varhaisteininä tuli ihastuttua monen eri bändin soittajaan ja heidän kuviaan roikkuu seinällä vieläkin. Kavereiden kanssa kirjoiteltiin myös erilaisia fanfic tarinoita lempparisoittajistamme ja haaveiltiin milloin mistäkin tapaamisista. Lempparibändit vaikuttivat myöskin nykyisen tyylini löytämiseen hyvin vahvasti ja ylipäätään koko metallimusiikki aikanaan muutti elämäni totaalisesti moneltakin eri kantilta.

Ylempänä mainitsemieni bändien levyt tulee ostettua kaikki ja tunnen olevani hirveä petturi, jos en kaikkia levyjä ole ostanut ilmestymispäivänä. Levyjä tulee kuunneltua hyvin usein ja kansilehtiä tulee plärättyä. Kaikista parasta on tietysti uusimman albumin ilmestymisen odottelu ja levyjen valmistumista tuleekin seurattua alvariinsa Facebookin ja bändien linkittämien videoiden ja haastattelujen kautta. Keikoille on totta kai päästävä aina säännöllisesti, mieluiten aina eturiviin tai ainakin mahdollisimman lähelle fiiliksistä riippuen. Pari kertaa on kavereiden kanssa jonoteltu muutama tunti ennen porttien/ovien aukeamista ja eturiviin päästyämme olemme näännyttäneet itsemme nälkäkuoleman partaalle istumalla koko päivän eturivissä - vain sen yhden esiintyjän takia. Kamerakin täytyy aina olla matkassa, jotta jokaiselta keikalta saa muistoja ja matskua Facebookkiin ihkutettavaksi.

Nightwishin Jukka FME:ssä 2010

Keikkojen ja levyjen jälkeen koen hirveän tärkeäksi nimmarisessiot, joita osa bändeistä tarjoaa ainakin Tuskassa ja Finnish Metal Expossa. Nimmareiden saaminen - ja erityisesti yhteiskuvien - on aina yhtä jännittävää, jopa hieman pelottavaakin. Vaikka keikoilla riehun kuin hullu, nimmarisessioiden/yhteiskuvien aikana olen aikamoinen paskahousu. Siinä ei vain pysty muuta kuin toljottamaan omaa idoliaan ja tärisemään järkytyksen ja ilon sekamelskeessä. Yhteiskuvia on vuosien varrelta kertynyt todella vähän, oikeastaan vain siksi, etten ikinä ole pahemmin uskaltanut pyytää niitä tai ei ole ollut mahdollisuutta sellaiseen. Nimmareita sen sijaan on tullut haalittua kymmeniä kappaleita, joista jokainen on jollain tapaa esillä huoneessani. Säästelen myöskin festareiden aikatauluja vuosi tolkulla nostalgiasyistä ja saatan ostaa jonkin musiikkiaiheisen lehdenkin vain siksi, että lempparibändin soittaja komeilee kansikuvassa tai hänestä on juttu.

Vaikka koen itseni todella intohimoiseksi faniksi, en koskaan ole mennyt yhdellekään keikalle hermeettisten " KATTOKAA MUA!" kylttien kanssa. Vaikka aina salaa toivon bändien huomiota itseeni, en siltikään jostain syystä halua herättää kauheaa huomiota (tosin asiaan on tulossa muutos, toivon mukaan). Haaveena olisi saada joskus edes yhden bändin rumpukapula, plektra tai vesipullo. Kapulan ja plektran olen meinannut parilla Sonatan keikalla saada, mutta ne on aina revitty kädestä tai viety silmien edestä. Okei onhan minulla erään paikallisbändin kapula, jonka sain ihan vahingossa (en edes hamuillut sitä mitenkään, se vain iskeytyi käsiini), mutta kyseistä kapulaa ei todellakaan aarteeksi voi kutsua, enkä liiemmin sen sijaintia tällä hetkellä tiedä. Kai sitä vielä ehtii..

Minkälaisia faneja lukijoista löytyy?

2 kommenttia:

  1. Hei! Blogistani löytyisi sinulle haaste.
    http://seurallinenerakko.blogspot.fi/2013/09/haaste.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Teen tuon heti, jahka kerkeän :)

      Poista