sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Hiuskriiseilyä part miljoona

Ei varmaan tule yllätyksenä, että minä(kin) kuulun niihin ihmisiin, jotka tuppaavat kyllästymään hiuspehkoonsa ihan muutamassa kuukaudessa. Vaikka pidänkin ihan hirmuisesti pinkistä otsatukastani ja pitkästä mustasta liuhuletistäni, jonka saa nyt leikkauksen ansiosta tupeerattua ihanasti pörhölleen, niin silti jokin mättää.

Mustat hiukset minulla on ollut 7-luokasta asti eli suunnilleen 8 vuotta. Ala-asteella kokeilin ensimmäisenä hiusvärinä viininpunaista, joka oli ihan kivannäköinen silloin, mutta nykyiseen tyyliini ei sopisi sellainen väri. Joskus minulla on myös ollut luonnollisten kuparinpunaisten hiusten kontrastina tummanruskeita raitoja, mutta oman värin palauttaminen ei tule kysymykseenkään, en pidä siitä ollenkaan. Värjättyäni hiukseni mustaksi, olen "räväyttänyt" ja vaalennellut otsahiuksiani milloin fuksiaksi ja milloin siniseksi, mutta aina palaan siihen pisteeseen, että kyllästyn hallitsevaan väriin eli mustaan. Ennen kirkkaanpinkkiä otsatukkaa kokeilin sinisiä latvoja, joka oikeastaan oli ihan kiva, mutta koska sininen muuttui parissa pesussa vihreäksi, meni vain yksinkertaisesti hermo jatkuvaan värien kanssa lutraamiseen.

Satanica ja jo hieman kulahtanut pinkki etujee (Elumen muuten pysyy mielettömän hyvin, suosittelen!)

Minulla oli jokin aika sitten hirveä hinku saada kirkkaanpunaiset hiukset. Mietiskelin asiaa pitkän aikaa, kunnes lopulta tajusin, ettei minulla ensinnäkään ole erästä korsettia ja hametta enempää punaista vaatekaapissani, vaan kaikki värit olivat kylmempiä värjeä: sinistä, pinkkiä ja violettia. Itse kun olen aika värineuroottinen, en ikimaailmassa voisi yhdistellä omaan tyyliini vaikkapa punaista ja sinistä, koska omaan silmääni se toisi ihan tyhmän kontrastin. Mietin myös kirkkaanoranssia värjättyäni kaverini hiuksiin kirkkaankuparisia raitoja, mutta jälleen kerran päädyn samaan pisteeseen: " Eihän mun vaatekaapissa oo yhtäkää oranssia vaatetta!" Myöskin hopeanvaaleita hiuksia olen miettinyt kokeiltuani erään firman mieletöntä taittosävyä. Tässä vain tulee vastaan se, että koska oma hiukseni sisältää niin paljon luonnostaan keltaista pigmenttiä, on sellainen platinablodi väri melko mahdoton saada.. Ainakaan minun aikataulujeni mukaan, sillä minun on saatava kaikki heti nyt.

..Mikä sitten olisi sopiva ratkaisu kriiseilyyni? Enemmänkin kaipaisin jotain oikeasti suurta muutosta väriin. Musta on ollut päässäni niin kauan, että se alkaa kyllästyttämään, vaikka moni sen kehuu sopivan minulle aivan erinomaisesti ja tottahan se on. Vaikka välillä tulee tunne, että haluaisin kokeilla pitkästä aikaa lyhyttä leikkausta hiuksissani, se ei itämaisen tanssin takia ole ihan mahdollista: pitkät hiukset ovat ehdottomat, sillä hiuksia pidetään tytön kruununa. Toinen syy siihen, etten lyhyttä mallia toistaiseksi halua on se, että tykkään tupeerata hiukseni sellaiseksi palleroksi, joka ei lyhyillä hiuksilla ole mahdollista.


..Jotenka. Minulla on pieniä suunnitelmia tulevasta muutoksesta, jonka aloitan värinpoistolla. Vaikka juuri sanoin mustan hiusvärin kyllästyttävän, en siitä kuitenkaan kokonaan haluaisi luopua. Haluaisin enemmän värikkyyttä hiuksiini, ehdottomasti jotakin shokkiväriä, jonka kontrastina musta väri olisi.. Muttei niin hallitsevana kuin se nyt on ollut. Kamppailen tässä juuri parin värivaihtoehdon kanssa, mutten vielä ole päättänyt, kumman aion valita. Sen näkee sitten, kun saan projektiani käyntiin tuossa ensiviikon puolella ;)

Voisin tässä samalla listata värit, joita en ikinä omaan kuontalooni haluaisi. Nämä siis tosiaan vain omia mielipiteitäni, tiedän monia, joille nämä sävyt sopivat, mutta itse en niistä niin välittäisi omassa kuontalossani:
- Ruskea kaikissa sävyissään. En ole koskaan ollut mikään ruskean ystävä. Se on jotenkin niin neutraali väri ja aika pliisukin. Ruskea näyttää toisten hiuksissa hyvältä, mutta omaani en tuota väriä missään nimessä haluaisi.
- Lämmin blondi. Sellainen barbie. Hyhyhy.. Ei sovi ollenkaan minulle, mutta tiedän hyvin monia joille sopii.
- Koko pää blodina. Never. Vaalea väri vie kasvoiltani kaiken värin.
- Vihreä. Jos puhutaan siis tumman tai oliivinvihreästä. Neonvihreä voisi olla hieno, mutta en tiedä, olisiko se niin minun juttuni.
- Mahonki. Nou nou nou.. Ei sovi tyyliini :<

..Ja tässä sitten värejä, jotka hyvinkin voisin huolia päähäni:
- Pinkki, violetti, magneta, pastellipinkki ja sininen. Nomnomnom. Pinkkiin ja violettiin olen totaalisen ihastunut. Myös pastellipinkki on hieno, mutta aika vaikea saavuttaa minun kohdallani. Sininen puolestaan muuttuu nopeasti vihreäksi, jos pohjavaalennus on tippaakaan kellertävä.
- Neonoranssi ja kirkas punainen. Oranssia olen kaavaillut pitkään ja sitä aion joskus kokeilla. Punainen väri houkuttelisi myös.
- Hopeanharmaa blondi olisi aivan upea, mutta tämä tuskin omalla kuontalollani tulisi koskaan onnistumaan.  Olisi kyllä erittäin kiva päästä kokeilemaan taittosävyjä ja niiden tehokkuutta omaan tuksuun. Hopeashampoon käyttökin olisi kiva kokeilla omaan päähän.
- Neonvihreä. Mainio väri, mutten tiedä, onko niin minun juttuni.
- Pastellivioletti myöskin kaunis.

Old picture of the day. 

On tämä hiusvärien kanssa pelaaminen hankalaa. Voi kiesus!

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Niittitissit

Monet ovat jo varmaan törmänneet Facebookin Goottikirppiksellä ja Ginatricotissa outoihin, mielipiteitä jakaviin rintaliiveihin... Joissa on niittejä.

Ensimmäistä kertaa nähtyäni piikikkäät rintaliivit myytävän Goottikirppiksellä, ajattelin, että ei jessus miten rumat liivit, että nuo menee jo vähän yli ja että liivien päällä ei voi pitää mitään ilman, että piikit törröttävät paidan alta läpi. Noh, hetken aikaa siinä sitten tutkailtuani nettiä, huomasin muutamalla kyseiset tissiliivit päällään ja mietin, että on kieltämättä tosi hienonnäköiset. Mielipiteeni liiveistä siis vaihtui ja suorastaan ihastuin niihin näkemieni kuvien perusteella. Niinpä ryntäsin lähimpään Ginatricotiin etsimään kyseisiä liivejä, kun olin niitä sielä aiemmin nähnyt. Etsinnät eivät tuottaneet tulosta, sillä sillä hetkellä Ginassa ei ollut myynnissä niittirintsikoita kuin vain kullanvärisinä ja sitähän minä en siedä. Hopea on pakollinen väri.

Niinpä kiertelin ympäri nettiä eri hakusanojen kera ja lopulta löysin itselleni aivan uuden nettisivuston HerSecret.fin, joka myi ihastelemiani niittiliivejä suht. edulliseen hintaan. Niinpä napsautin kyseiset liivit itselleni sen kummempia miettimättä ja rukoilin, että S koko olisi se sopiva koko. Rintaliivejä ostaessa saa kyllä aina kirota sitä, että kuppikoko on liian iso tai se istuu huonosti, mutta nämä liivit olivat todella positiivinen yllätys ensikokeilulta.


Alunperin ostin liivit ihan käyttöä varten, en piilotellakseni niitä paidan alla. Visioni oli yhdistellä liivi vyötärökorsetin kanssa, mutta päätin sitä kuitenkin kokeilla vyötärövyön kanssa ja ihan ok:sti näkyisi toimivan. Mikseipä tissiliivit kävisi myös itämaiseen tanssiin?


Itse ihastuin hetken kauhistekujen jälkeen näihin liiveihin, mitä mieltä te muut olette? :) Liivit tuovat kivaa vaihtelua perus arkivaatetukseen ja ovat kyllä takuuvarmat katseenkääntäjät!

maanantai 20. toukokuuta 2013

Tribalia ja tanssiasuja

Jälleen kirjoittelen teille tanssitunnelmissa. Tämä postaus on tehty täysin viime viikonloppuisen tribal kurssin inspiroimana, nimittäin sain itseni tuolle kaksipäiväiselle tutustumiskurssille ilmoittauduttua, kuten tuossa laukkuvideossani mainitsinkin. Kurssi oli todella edullinen, se maksoi ainoastaan 15 euroa, joka on tosi pieni summa kahden päivän kurssista (molempina päivinä siis 3h harjoitukset).

Täytyy kyllä sanoa, että Tribal eroaa itämaisesta tanssista todella paljon. Tanssi on ulkoisesti melko samanlaista itämaisen tanssin kanssa, mutta tekniikka on aivan erilainen ja tietyllä tapaa paljon haastavampi. Alkuperäinen tribal (oikea nimi American Tribal Style =ATS) on Amerikassa n. 1980 luvulla keksitty, moderni tanssityyli, joka on ottanut vaikutteita itämaisesta tanssista, flamenkosta ja intialaisista temppelitansseista. Tanssi on täysin improvisaatiota eli tunneilla ei koskaan opetella koreografiaa ja sormissa käytetään sormisymbaaleja. Tribal on kommunikointia ryhmässä ja tunneilla opetellaan ainoastaan liikkeet ja ryhmässä tanssiminen.

Tribalia on olemassa myös montaa eri fuusioversiota, kuten itämaisesta tanssistakin. Tribalia on olemassa mm. steampunk tyylistä ja goottityylistä, joista olen kertonut tässä postauksessa tarkemmin. Itse mietin aloittavani fuusio tribalin harrastamisen opeteltuani ensin tämän perinteisen, tyyli on vain niin upea! ATS:ää löytää tanssittavan monella eri nimikkeellä, jotka kaikki eroavat toisistaan jollakin tapaa. Kurssillani kuitenkin opetettiin alkuperäistä, Carolena Nericcion kehittämää tyyliä Fat Chance Bellydance. Eli jos juuri tämä kyseinen tyyli kiinnostaa ja Youtubesta haluaa tribal pätkiä katsella, kannattaa kirjoittaa tuo tyylilaji, sillä pelkällä ATS:llä löytyy aivan kaikkea.

Osviittaa siitä, miltä perinteisen ATS:n puvustus näyttää

Tämä kaksipäiväinen tribal kurssi oli kyllä antoisa. Tribal esityksiä katsellessa voisi hyvin kuvitella, että liikkeet ovat täysin samanlaisia itämaisen tanssin kanssa, mutta tekniikka on kuitenkin aivan erilainen. Esimerkiksi itämaisesta tanssista tuttu undulaatio(tutummin kameli) tehdään tribalissa täysin eri tekniikalla. Myös tutut lantioiskut tehdään tribalissa enemmän jalan avulla kuin vatsalihaksilla. Yhteneväisyys näissä kahdessa lajissa kuitenkin on perusasento: selkä suora koonnon avulla, rintakehä koholla ja polvet inasen koukussa. Kurssi antoi minulle aivan uudenlaiset ovet tribaliin ja innostuin siitä todella paljon. Myönnettäköön, että itämainen tanssi on kuitenkin se, mitä rakastan eniten tanssilajeista. Tribal tulee hyvänä kakkosena, sanoisinko, että vahvana sellaisena. Tätä lisää!

Olin ilahtunut, miten moni oli kiinnostunut tästä kaksi päiväisestä intensiivikurssista. Paikalle tuli ainakin 10 henkeä, joka on aika paljon nykyään, sillä tällaiset taidetanssit eivät ole valtavirran muodissa nykyään. Toivotaan, että itämainen tanssi ja tribal nousisivat taas kansan suosikeiksi, kuten ne olivat aikanaan 90-luvulla.

Jos jotakuta muuten kiinnostaa, missä perinteistä american tribalia voi harrastaa, kannattaa käydä kurkkamassa Tampereen Ahjolan kansanopiston nettisivuja.

Videota ATS:stä

Ajattelin muuten tässä samalla tehdä teille videon tanssiasuistani eli siitä, millaisissa vermeissä olen harjoituksissa ja millaisia esiintymisasuja ja tanssivöitä minulla on ja mistä ne ovat peräisin. Katsokaahan siis video, niin pääsette näiden salojen kanssa perille ;)

VIDEOON TÄSTÄ

Itämainen tanssi on kyllä yksi kivoimmista asioista elämässäni. Tässä lajissa ei tarvitse olla mikään luurangon laiha, vaan muodokkuudesta on vain etua! Ainut tärkeä asia tässä lajissa on vartalonhallinta, joka kehittyy jokaisella omaan tahtiin riippuen siitä, miten kauan on harrastanut tanssia.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Musiikillisia luurankoja kaapissa

Minulta pyydettiin tuossa postausehdotus topicissa arviointia yksinään Psyn Gentleman kappaleesta. Koska kappale kuuluu salasuosikkeihini, päätin tehdä postauksen, jossa julkistan lisää pelottavia kappaleita, joita tuskin kukaan uskoisi minun kuuntelevan. Tosiaan mikään genreuskovainen en ole ja kuuntelen muutakin kuin metallimusiikkia, mutta on silti olemassa muutama kappale, joita kuunnellessani kaverini niskakarvat nousevat pystyyn ja saan heti kauhisteluja tyyliin " Mut eihän toi oo yhtää sun tyylistä musaa!" Hmm.. En tosiaan osaa muotoilla oikeaa kuvausta tälle postaukselle, koska sinänsähän missään kappaleessa ei pitäisi mitään noloa olla, jokainen kuuntelee mitä haluaa, eikä aina tarvitse orjallisesti noudattaa mitään typeriä sääntöjä siitä, että tiettyä tyylisuuntaa edustavana ihmisenä pitäisi olla 100% kuin stereotyyppinen ko. tyylinedustaja on.

Jospa vaikka kutsuisimme tätä postausta nimellä biisejä, joita et uskoisi minun kuuntelevan. Tästä se lähtee!

Ensimmäiseksi jo mainitsemani PSY - Gentleman. Poikaystäväni kertoi minulle kappaleesta vitsillä ja kuuntelimme sen. Tietysti Gangnam Styleä vihaavana ihmisenä olin todella skeptinen, mutta suostuin kappaleen kuuntelemaan.. Ja ihastuin siihen! Siis noloox!? Ei vaan. Biisissä ei sinänsä ole mitään järkeä, mutta jollakin tapaa tämä eroaa siitä perus NRJ renkutuksesta, jota töissä joudun kuuntelemaan aivan jatkuvasti. Ihan kiva kappale, mutta yksinäni tätä lähinnä kuuntelen. Rytmikäs ja huvittava :D

Berlin Expressin Die Russen Kommen on myös todella outo kipale, mutta löytyy mp3-soittimeltani. Tämä on samaan aikaan tosi asennebiisi, mutta samaan aikaan niin outo, että kaverini alkavat vain nauramaan päin naamaa. Varmasti mielipiteitä jakava biisi, eikä genrekään välttämättä ihan ole sitä tyypillisintä minua.



Indican Ikuinen Virta on myöskin mukaansa tempaava biisi ja itse asiassa musakorneristani löytyy kyseisen bändin ensimmäinen levy, jota tulee kuunneltua joskus tylsinä päivinä. Indica on ihan jees bändi, ehkä ainut tyttöbändi, josta pidän jollakin tapaa.

Spice Girls on lapsuuden suosikkejani ja tykkään kuunnella heidän biisejään oikein mielelläni. Ihan hyviä ne vielä näin 2000-luvulla ovat.

...Britney Spearsistakin pidän, erityisesti pidän Toxicista ja monesta muusta kappaleesta. Tosin enemmän minuun uppoaa Britneyn vanhat biisit, uudet ovat aika mälsiä.

Ja kaikista "noloin" paljastus, nimittäin suurimmaksi metallimusiikki-inhokikseni mainitsemani Metallica. Mielestäni bändi on todella yliarvostettu, mutta pakko minunkin sitten oli kyseiseen bändiin mennä retkahtamaan kuunneltuani pari kertaa Master Of Puppets kappaleen. Kyseistä biisiä tulee lauleskeltua karaokeversionakin salaa kotona, kun kukaan ei kuule.. Edelleenkin vihaan Metallicaa, mutta MOP on ainut biisi, joka pistää jalan väpättämään musiikin tahtiin.

Mitäs "nolouksia" teidän suosikkikappalelistaltanne löytyy? :D


keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Postaus ehdotuksia

Kertokaahan jotain hyviä aiheita postauksilleni. Vaikka aika usein blogiini kirjoittelen, olisi hauska kuulla, mitä te, hyvät lukijani, haluaisitte blogissani lukea. Minulla oli tuossa joskus samantapainen kysely/äänestys, mutta totesin sen liian epäselväksi. Olisi nimenomaan kiva tietää, mitä aiheita haluatte minun käsittelevän.

Eli siis. Ehdotuksia postausten aiheille. Mitä haluatte lukea blogissani? Hiuksista? Meikeistä? Minusta itsestäni jotain erityistä? Tanssiharrastuksestani? Vai jostain muusta? Videopostausaiheita?

Kaikki ehdotukset ovat tervetulleita ja pyrin niistä mahdollisimman monta toteuttamaan :3

Kertokaahan, olkaa hyvät ^^




lauantai 4. toukokuuta 2013

Hiuskoriste ostoksia

Hirveän vaikeaa oli muuten keksiä otsikkoa tälle postaukselle ja lopulta päädyin sitten tylsimpään vaihtoehtoon ikinä. No joo, asiaan. Käytiin tänään äitini, siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa Lempäälän Ideaparkissa kierroksella. Itse lähdin alunperin mukaan tylsyyttä pakoon ja makutuomariksi, sillä kierroksen tarkoituksena oli löytää siskolleni juhlakengät peruskoulun päättäjäisiin ja kengät löytyivät onneksi pitkän etsinnän jälkeen. Itse piipahdin Glitterissä, kauppaan, jota ennen vihasin enemmän kuin elämää. Tuntui, että kyseisestä puljusta ei löydy ikinä mitään omalle tyylille sopivaa ja kaikki korut tuntuivat rajoittuvan typeriin sulkaviritelmiin ja kultakoruihin. Nykyisin Glitter on yksi suosikkiasuste kaupoistani, sillä sinne on ihan muutaman vuoden aikana ilmaantunut oikeasti hienoja ja kivoja hiuskoristeita, koruja ja muita kivoja pikku juttuja. Kallistahan Glitterissä tunnetusti on, mutta kyllä muutamasta oikeasti kivasta rihvelistä voi hyvin maksaakin.

Mitä sitten Glitteristä tarttui mukaan? Noh,

Hiusvalkki ja nutturaverkkoja. Valkkia olen viimeksi käyttänyt balettikoulussa ja nyt hiusalasta innostuttuani toden teolla, mieleni teki ihan kokeilla, miltä nuttura näyttäisi nykypäivänä päässäni. Jospa näistä aineksista saisi rakennettua jotakin juhlakampausta elokuussa oleviin serkkuni häihin.


Mukaan tarttui myös kivan värisiä puhelinlankaponnareita, vai miksikä näitä kutsuisi. Tuleepahan vaihtelua tylsiin "en tee tälle tukalle mitään" hätäponnarivirityksiin.


Viimeisimpänä ostin itselleni pääkorun. Kuva ei oikein anna korulle oikeuttaan, koska tämä pitäisi kuvata ihan päässä. Kultainen väri ei ole ehkä se minulle omin arkiväritys, mutta ostin tämän pääkorun ajatellen itämaista tanssia, johon olen jonkinmoista korusysteemiä etsiskellyt pidemmän aikaa, mutta koskaan en ole törmännyt mihinkään erityisiin. Myyjän mukaan samaista pääkorua on olemassa myös hopeana, jonka olisin napannut mukaani arkikäyttöä varten, mutta piru vie olivat menneet loppumaan.


 Meikkinä tänään perus pinkkivalkoinen luomiväri viritys, rajaukset sekä pienenä extrana ja hyvänä viikonloppumeikki virkistyksenä Punanaamiosta ostamani ihotimantti. Nämä muuten menevät hyvin lävistyksestäkin, joten jos lävistystä harkitsee, näitä voi kokeilla kiinnittää eri paikkoihin. Liimaus pysyy ja lähtee ainoastaan hyvällä puhdistustuotteella ja hinkutuksella.

torstai 2. toukokuuta 2013

Esiintymiskammo

Esiintymiskammosta kärsii varmasti kaikki, kukin omanlaisella asteikollaan. Moni hyvin puhelias ja esiintymistä rakastava ihminen näkee oman kokemukseni mukaan esiintymiskammon tekosyynä sille, ettei vain huvita esiintyä tai puhua yksin luokan edessä.. Esiintymiskammoa pidetään usein vain hyvin lievänä: vatsaa kipristelee hieman ja se siitä. Mutta itse luontaisesti hyvin ujona ihmisenä ja koulukiusattunakin tiedän, mitä esiintymiskammo todellisuudessa voi tarkoittaa. Yhtähyvin voitaisiin puhua ahtaanpaikankammosta, joka on ehkä jollain tapaa ymmärretympi pelko. Toki esiintymiskammo voi olla lievääkin - juurikin tuota aiemmin mainitsemaani vatsan kipristelyä ja lievää stressiä, mutta nyt haluan valottaa nimenomaan sitä ääripäätä, jota itse olen joutunut kokemaan: äärimmäistä kammoa esiintymistä kohtaan. Esiintymiskammo ei välttämättä rajoitu vain esitystilanteisiin, vaan se voi näkyä ihan muussakin elämässä. Itselleni esimerkiksi soittaminen vieraalle ihmiselle tai työssäoppimispaikan kyseleminen tuottaa vaikeuksia ja pelkoa. Ihan arkipäivän sosiaaliset tilanteetkin voivat pelottaa. Tässä tarinani omasta esiintymispelostani, joka näkyy minussa vielä tänäkin päivänä.
Vielä nykyäänkin kameran edessä puhuminen tuntuu vähän kiusalliselta, samoin kuin kameran edessä heiluminen. Mutta mikäs sen terapeuttisempaa kuin blogin kirjoittaminen!

Olen kärsinyt esiintymiskammosta jo hyvin nuorena. Aloitin aikanani (muistaakseni n. 1 luokkalaisena) teatteri-ilmaisun koulun joukkuevoimistelun ohella, jossa tosiaan tehtiin näytelmiä ja erilaisia harjoitteita milloin improvisaatiota ja milloin pantomiimia. Teatteriharrastuksesta tuli pakko pullaa siinä vaiheessa, kun opettajat painostivat minua revittelemään, mutta en vain pystynyt siihen - pelko nolata itseni oli niin suuri. Muistan muutaman kerran jähmettyneeni paikalleen kaikkien teatterikavereideni eteen vain siksi, että minun piti keksiä sanasta pilvi jotakin kerrottavaa. Tuossa tehtävässä tosiaan siis opettaja antoi sanan, josta piti alkaa kertoa tarinaa eri tunnetiloissa. Minulta ei moiset tehtävät onnistuneet koskaan ja siksi en saanutkaan ikinä mitään suurta puheroolia näytelmistä lukuunottamatta viimeisintä näytelmää, jossa sain huudahtaa peräti kolme lausetta.. Ja nekin tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Teatterikoulussa tunsin itseni riittämättömäksi, koska en kertakaikkiaan uskaltanut sanoa mitään.. Hävetti ja vaikka nuori olinkin, tuntui, ettei esiintymiskammoisia ihmisiä ymmärretä tarpeeksi. Pelkäsin nolaavani itseni, vaikka osa yrittikin minua kannustaa. Jokainen kuitenkin rohkaistuu omalla tahdillaan.. Minun tahtini tässä rohkaistumisessa on vieläkin kesken, mutta paranemaan päin.

Itkemällä itkin vanhemmiltani lupaa saada lopettaa teatteriharrastus, koska siitä tuli muutamassa vuodessa piikki lihassa ihan vain siksi, että minua ahdisti mennä sinne. Ei siksi, että minua olisi kiusattu, vaan siksi, että pelkäsin nolaavani itseni arkuuteni takia. Vanhempani kuitenkin olivat sitä mieltä, että joku taiteellinen harrastus oli pakko olla ja niinpä he lopulta taipuivat sillä ehdolla, että alkaisin panostamaan enemmän balettikouluun, jonka olin juuri aloittanut joukkuevoimisteluryhmäni muututtua aerobiciksi (jota siis vihaan ylikaiken).

Joukkuevoimistelun aloitin tarhaikäisenä. Jo sielä huomasin, että esiintyminen ryhmässä oli todella helppoa. Kisaesityksissä ei koskaan tarvinnut puhua kenellekään, sai vain "tanssia" ja olla hiljaa. Balettikouluun siirryttyäni tunne siitä, että tanssi on kivaa kun ei tarvitse puhua mitään kasvoi koko ajan ja siitä hetkestä lähtien tanssimisesta tuli elämäntapa. Vaikka kiusaamiseeni liittyvässä tekstissä kerronkin, että balettikoulun lopetin kiusaamiseni takia, itse tanssiminen oli kivaa, vaikka itse ryhmä ei toiminut mitenkään päin niin, että olisin tuntenut oloni mukavaksi. Baletin lisäksi kokeilin showtanssia, nykytanssia ja jopa hip hoppia sekä tietysti balettikouluni sivuaineina olleita steppiä ja jazzia.

Vaikka olinkin joukkuevoimistelun ja baletin ansiosta löytänyt suosikkiharrastukseni tanssin, esiintymispelko ei siltikään ollut lähtenyt minusta. Ylä-asteella pelkäsin jokaista esiintymistä oli se sitten tavallinen esitelmä jostakin aiheesta tai ihan johonkin opettajan kysymykseen vastaaminen. Kerran 8-luokalla pitäessäni erästä kirjaesitelmää, sain yhtäkkiä hirveän oksetuksen tunteen. Kuvittelin sen olevan syy siihen, etten ollut aamulla syönyt kunnolla, mutta yhtäkkiä huomasin, että kuuloni alkoi heikentyä vähitellen. Aloin hikoilla ja kädet tärisi.. Ja lopulta silmissä alkoi sumentua. En kehdannut sanoa kenellekään mitään, vaan jatkoin esitystä. Lopulta kuulin hädintuskin opettajani kysyvän vointiani ja luokkakaverini kertomuksen mukaan katsoin kaikkia niin, kuin silmiini olisi kohdistunut valoa ja sen takia olisi pitänyt siristellä silmiä. Silmäni kuulemma pyörivät päässä ja lopulta olin romahtaa lattialle. Viime hetkellä opettaja sai minusta otteen ja hän talutti minut luokan perälle makuuasentoon. Tajuntaani en ollut siis menettänyt. Huono olo katosi heti ja tajusin, mistä kaikki oli saanut alkunsa - pelko esiintyä oli niin suuri, että se purkautui lopulta esitelmätilanteessa. Sama tilanne toistui 9-luokalla eräässä toisessa esitelmänpidossa. "Pyörtyilystäni" tuli tietysti luokallani hirveä haloo, joka tietysti lisäsi esiintymispelkoani ja pelkoni siirtyi enemmänkin pyörtymisen pelkoon kuin itse esiintymiseen.

Kaksoitutkinnon aloitettuani pelkäsin hirveästi pyörtymistä esitelmiä pidettäessä, koska koulussa sattui olemaan vanhoja kiusaajiani ja ihmisiä, jotka stressasivat minua pelkällä olemassa olollaan. Onneksi en kuitenkaan saanut nolattua itseäni, vaikka pelkäsin sitä ihan tavalliseen " Mitäs sinä Satanica sanoisit tähän?" kysymykseen: miltä ääneni kuulostaa, sanonko kissan sijaan kisa vai miten.. Hirveää oli myöskin odottaa omaa lukuvuoroaan englanninkurssilla. Lukiossa uskalsin kertoa esiintymispelosta opettajille (tietysti muilta salaa), jotka vaikuttivat ihan ymmärtäväisiltä ja jakelivat typeriä " juttele peilin kanssa" ohjeita, joista ei ainakaan minulle koskaan ole ollut mitään apua - päin vastoin. Peilille puhuessa tuntee itsensä täydeksi idiootiksi ihan vain siksi, että puhuu itsekseen ja joutuu katselemaan omia suunliikkeitään ja ilmeitä, jotka tietysti omaan silmään ovat niin "noloja".

Lukion ja ammattikoulun alkutaipaleilla aloitin itämaisen tanssin harrastamisen. Vaikka kyseinen tanssilaji varmastikin kuulostaa tanssilta muiden tanssityylien ohella, se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Laji kiinnosti paljon enemmän kuin aiemmat tanssiharrastukseni ja itämaisen tanssin avulla aloin huomaamattani harjoittaa ujouttani ja esiintymiskammoani. Aina balettikoulusta asti haaveilin salaa yksinesiintymisestä ja vaikka mistä, mutta muistettuani, miten ujo ja esiintymiskammoinen olen, en voisi koskaan saada omaa soolotanssia ja opettajan kehuja siitä, miten erinomainen tanssija olen. Mutta kuten sanottu, ei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan. Itämainen tanssi avasi minulle ihan uudet ovet esiintymismaailmaan. Aloin oppia tekemään ilmeitä ja ilmaisemaan eri tunnetiloja tanssimisen avulla ilman kenenkään painostusta ja viime vuonna minulle annettiin tilaisuus esiintyä yksin ryhmäni näytöksessä. Esitys meni ihan hyvin ja vaikka minua vieläkin jännittää mennä yksin lavalle, tunnen itseni voittajaksi joka kerta sieltä lähtiessäni. Esiintymispelko ei ole hävinnyt, mutta se on lieventynyt hyvin paljon siitä, mitä se joskus on ollut. Minua tuskin vielä tänäkään päivänä saisi puhumaan isolle yleisölle mikrofonin kautta ilman, että se tuntuisi nololta, mtta suuren yleisön edessä tanssiminen ei tuota muuta kuin innostusta ja sen lievän pikkuruisen jännityksen vatsassa. Se, mitä yritän sanoa on, että esiintymispelkoa voi harjoittaa. Kun tarpeeksi monta kertaa altistaa itsensä esiintymistilanteille, esiintyminen ei tunnukaan enää niin kammottavalta, vaan siihen alkaa tottua ja lopulta esiintymistilanteita odottaa innoissaan. Omalla kohdallani rakastan esiintymistä, vaikka sitä ennen vihasinkin ja jos mahdollista, niin mieluiten yksin...Tanssiessa saa ilmaista itseänsä monilla eri tavoilla.. Eikä edes tarvitse puhua mitään!

Kannattaa muistaa, että esiintymispelkoa voi harjoittaa ilman typeriä peilejä. Altista itsesi tarkoituksellisesti esiintymiselle esimerkiksi tanssin avulla. Pakota itsesi puhumaan, vaikka se pelottaisikin. Se on paras lääke esiintymispelkoon. Jos puhelimella soittaminen pelottaa, kirjoita lapulle muistiin, mitä aiot puhelimessa sanoa. Itse ainakin olen huomannut suunnittelemisen auttavan.. Kirjoita päiväkirjaa tai blogia.. Harjoita pelkoasi omalla tavallasi. Tähän ongelmaan ei ole oikenlaista hoitokeinoa. Perääntyä ja luovuttaa ei kuitenkaan saa! 

...Ja on myös hyvä muistaa, että kukaan muu ei jännistystäsi huomaa. Siitä ei kannata tehdä numeroa, niin kukaan ei huomaa sitä. Mitä enemmän tuot esille pelkoasi, sitä enemmän muutkin alkavat sen huomata. Jokaisella on omanlaisensa luonne ja kuten aiemmin mainitsin, jokaisen rohkaistuminen kehittyy omalla tavallaan - kaikki ihmiset vain eivät ole luonnostaan pölpöttäjiä, eikä kaikkien sellaisia tarvitse olla. Joissakin ammateissa rauhallisuus on iso plussa!