lauantai 4. kesäkuuta 2016

Keltainen tukka

Kun töissä penkkiini istuu asiakas, jolla on kirkuvan punainen tukka ja jolla kymmeniä ellei jopa satoja käsittelykertoja hiuksissaan sanoo haluavansa vaaleat hiukset, mieleni tekee juosta karkuun. Kyse on nimittäin todella vaikeasta prosessista. Alta saattaa paljastua mitä mielenkiintoisimpia värejä, yleensä jotain sekamelskaa, yleensä oranssiin menevää. Senpä takia, ennen kuin työkaveri iski vaalennusaineen päähäni mietin kaksi kertaa ennen tällaiseen projektiin ryhtymistä.

Vaihdan väriä kuin kameleontti nykyään. Kuten olenkin kertonut, sinisestä vihreään ja violettiin siirtyminen ei ole ollenkaan hiusta rasittava prosessi, jos sen siis tekee ilman vaalentamista (=värinpoistoa). Aiheesta olen kirjoittanut TÄÄLLÄ, jos joku haluaa virkistää muistiaan. Nyt kuitenkin oltiin siinä tilanteessa, että pelkkä syväpuhdistava shampoo ei riitä, vaan täytyi lähteä liikkeelle järeämmillä aseilla ja rukoilla samalla kaikki maailman jumalat läpi, ettei tukka ole lavuaarissa ja että vaalennuksen jälkeen väri on tarpeeksi tasainen ja vaalea, jotta siihen voi lyödä keltaisen värin päälle. 

Siirryin siis punaisesta keltaiseen kahdessa tunnissa. WHAAT? Jaa, että miten? Yksinkertaisesti sanottuna, ihmeen kaupalla. Haalistutin punaista väriä suurin piirtein kuukauden verran edellä mainitun tekstin mukaisesti, koska ei ole mitään järkeä lähteä poistamaan vaalennuksella huonokuntoisesta hiuksesta väriä silloin, kun väri on intensiivinen -> ei rasiteta hiusta turhaan. Kävelin sitten kuukauden verran aivan järkyttävällä tukalla, joka oli pääliosasta marjapuuron vaaleanpunainen ja latvasta punainen. 

Iskimme sitten vaalennusaineen päähäni ja rukoilimme. Pesun jälkeen märkänä hiukset näyttivät aivan järkyttävältä. Latva mm. oli homeen vihreä, mikä ei käy alkuunkaan.. Mutta katsokaas, miltä hiukseni näyttivät vaalennuksen jälkeen:


Jep, se on lähestulkoon täydellisen värinen. Olimme työkaverini kanssa ällikällä lyödyt, sillä tällainen tilanne on erittäin harvinainen. Painotan, että monissa hiuksissa lopputulos ei todellakaan ole odotettavissa tämä, tiedä sitten, miksi oma hiukseni vaaleni näin hyvin. Tuossa vaaleaa kuontaloa ihastellessamme mietin hetken, että jospa oltaisiinkin vain sävytetty hius ja annettu jäädä vaaleaksi, mutta päätettin heittää keltainen vielä päälle. Väriksi laitettiin KC Color Mask Paint -sarjan Lemon Zest. 

Väri näytti märkänä muuten aivan järkyttävältä. Latva näytti vihreältä, tyvi oranssilta ja mitähän kaikkea, mutta koska vaalea hius näyttää märkänä aivan erilaiselta kuin kuivana, kuivasimme hiukset ja tadaa, keltainenhan se.



Vaikka omalla kohdallani hius vaaleni hyvin ja kaikki sujui melkolailla mutkitta, en suosittele tätä kokeilemaan kotona. Kun haluaa jotain isoa värimuutosta hiuksiinsa, kannattaa oikeasti mennä ammattilaisen käsiin, sillä vaikka kotikikkailut voi aluksi laskea edullisemmaksi, voi pieleen menneen kotivärjäyksen korjaaminen kampaamossa tulla paljon kalliimmaksi kuin se kympin kahden väripurkit. Olen töissä tehnyt tällaisia korjauksia useita, eivätkä ne ole todellakaan siitä edullisimmasta päästä. 

Minulla ei ole koskaan muuten ollut näin vaaleaa tukkaa, joten totuttelemisessa on mennyt aikaa. Olen kuitenkin supertyytyväinen. Annoin tuossa viikko sitten uuden mahdollisuuden aiemmin pettymyksen tuottaneelle Herman's Amazing Hair Colorille ja kokeilin sävyä Daisy. Tuli muuten todella kirkas keltainen ja tällä kertaa väri on pysynyt huomattavasti paremmin kuin aiemmin testaamani Ruby Red. Ehkäpä hiukseni on nyt tälle värisarjalle tarpeeksi huokoinen, eikä se valu viemäriin heti ensimmäisessä pesussa. Itse asiassa pidän Hermansin Daisysta enemmän kuin Paintin Lemon Zestistä. 

Yllä olevissa kuvissa on muuten sama väri eri valaistuksissa. Mielenkiintoista, miten sisätiloissa väri näyttää hunajaiselta, mutta ulkona tai ihan ikkunan vieressä se on melkein uv-keltainen.

Seuraavaa väriä jo miettiessä, katsotaan, miten ämmän käy.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Helppoja kasvisruokia

Olen innostunut viime kuukausina kokeilemaan erilaisia ruokia ja nimenomaan kasvisruokia. Minua ja miehekettäni alkoi kirjaimellisesti kyllästyttämään iän ikuinen jauhelihakastike ja spagetti, joten jotain uutta oli pakko päästä kokeilemaan ja tietysti laajentamaan omaa ruokavaliota monipuolisemmaksi. Ajattelin nyt jakaa teille muutamia pomminvarmoja ja hyviä, oikeasti helppoja, kasvisruokia, jotka kelpaavat yllättävän nirsoillekin ruokailijoille. 

Alettuani syömään enemmän kasvisruokaa, olen saanut hirveästi kyselyitä siitä, että olenko ryhtynyt tyystin vegaaniksi/vegetaristiksi. Vastaus on, että en ole - vielä. Tykkään vain kokeilla kaikkea ja haluan opetella syömään monipuolisemmin ja eettisemmin (vaikka varmasti tämän perusteella olenkin tekopyhä monien 100%:ten kasvissyöjien silmissä). En ole muuten koskaan tajunnut sitä, miksi omia ruokailutottumuksia tarvitsee selitellä. Jokainen syökööt, kuten parhaakseen näkee, eikä esimerkiksi kasvisruokavaliokaan tarvitse mitään dramaattista syytä taustalleen. 

Mutta, niihin resepteihin. Nämä kaikki olen löytänyt ja kaivellut netin ihmeellisestä maailmasta, mm. Youtubesta ja Googlesta. Osa alkuperäisistä resepteistä on kuitenkin tosi monimutkaisia, joten olen yksinkertaistanut niitä tällaiselle laiskurille kuin itse olen ruuanlaiton suhteen. Ovat kuitenkin ilman mitään hienouksia hyviä näinkin yksinkertaistettuina! 

PINAATTILETUT

4dl soijamaitoa
150g pakastettua, pinaattisilppua (esim. Atria)
2,5-3dl vehnäjauhoja
tilkka öljyä
ripaus suolaa ja sokeria

Sekoita ainekset keskenään. Taikina saa olla paksuhkoa. Paista lettuja keskilämmöllä (itse käytän 3-4 tehoa) ja tarjoa vaikkapa puolukkahillon kanssa. 

KASVISLASAGNE

Lasagnelevyjä (täysjyvä tai pinaattilevyjä)
2 dl punaisia linssejä
tomaattimurskaa (400g)
2dl vettä
1 sipuli
valkosipulia oman maun mukaan
2 porkkanaa
mausteet (suola, pippuri, paprikajauhe yms.)
Juustoraaste
2 tomaattia
oreganoa päälle

Kuullota sipuli ja porkkana pannulla. Lisää joukkoon tomaattimurska, linssit, vesi ja mausteet. Sekoita ja anna hautua 7-10min, niin, että ylimääräinen neste on haihtunut. Kokoa lasagne normaaliin tapaan. Viipaloi päälikerrokseen tomaattisiivuja, lisää juustoraaste ja oregano. Paista uunissa 175 asteessa noin 45min. Olen muuten soveltanut tämän lasagnen reseptiä monissa pastaruuissa ja vaihdellut "kastikkeen" sisältöä, esim. paprika ja kesäkurpitsa toimii tosi hyvin!

BANAANILETUT

2 kananmunaa
1 banaani
(puoli desiä kaurahiutaleita)

Sekoita ainekset keskenään ja paista pannulla miedolla lämmöllä. Tarjoa mustikoiden kera. 

KASVISBURGERIT

Reissumies ruisleipää
Hälsans Kök kasvispihvejä (tai tee itse mieluisat pihvit)
Ananasmurskaa tai -renkaita
Sulatejuustoa (=aamupalajuusto)
Suolakurkku viipaleita
Tomaatti viipaleita
Kurkkumajoneesia (Auran)
Ketsuppia

Paista pihvit uunissa. Paahda ruisleipäviipaleet. Kokoa burgeri haluamillasi lisukkeilla. 

Tässäpä näitä omia tämän hetken suosikkireseptejä olisi. Näitä tietysti voi soveltaa oman maun mukaan. Menkää muuten ihmiset myös Hesburgeriin ja maistakaa soijatortillaa. On muuten jessuksen hyvää! 

Ai niin, tukan värikin on taas muuttunut! Olen keltainen! Teen aiheesta jossain vaiheessa postauksen, jahka jaksan ottaa kuvia :D


torstai 18. helmikuuta 2016

Cool red




Kuten näkyy, tukan väri on taas muuttunut ja olo on aika freesi pitkästä aikaa. Sinisen sävyjä ehdin käyttämään lähestulkoon kaksi vuotta, joten kokonaan uuden värin kokeilu alkoi olla paikallaan.

Vaikka pidänkin kirkkaista väreistä, en ole koskaan ollut kovinkaan suuri punaisen ystävä ja sen takia hieman yllätyinkin siitä, että halusin kokeilla väriä, jonka suhteen olen aina ollut vähän "liian basic" -meiningillä. Senpä takia halusinkin sävystä kylmän, hieman erilaisemman punaisen, shokkipunainen on ehdoton nou nou minulle. 

Työkaverini teki nopean vaalennuksen (olin ensin kotona haalistuttanut värin mahdollisimman haaleaksi niin selvittiin suht vähällä) ja kieltämättä vaalennuksen aikana täytyi rukoilla kaikki maailman jumalat läpi, jotta tukka ei katkeaisi lavuaariin. Ihme kyllä hius säilyi lähestulkoon samassa kunnossa kuin lähtötilanteessakin, olisi ollut kauheaa lähteä töistä siilitukkaisena.. Vaalennuksen jälkeen itse väriksi laitettiin jälleen kerran hyväksi havaittua KC Color Mask Paint sävyjä. Sekoitimme yhteen mm. Cherry Bombia ja Deep Purplea ja nyt kotona olen väriä silloin tällöin ylläpitänyt Herman's Amazing Haircolor sarjan Ruby Redillä ja Manic Panicin Vampire redillä. 

Ikävä kyllä oma kokemukseni Hermannin väreistä oli vähän plääh, sillä Ruby red hävisi yhdessä pesussa, eikä se tuntunut oikein tarttuvan hiuksiini. Ehkä hiuslaatuni on liian sileä kyseiselle värisarjalle tai jotain. Tiedä häntä. Sen sijaan Manic Panicin väreihin olen ollut tosi tyytyväinen, sillä sävy on juuri oikea pitämään hiusteni punertavuuden yllä. 

Mutta mitä sanoo lukijat? Hot or not? Hetken aikaa jouduin miettimään, että mihin ihmeeseen isken kaikki vihreät, violetit ja siniset meikkini, mutta kokeilujen jälkeen ei se violetti tahi sininen ole yhtään hullumman näköinen kylmän punaisen kanssa. I like! Olo on erittäin freesi tällä hetkellä! 

maanantai 8. helmikuuta 2016

Introverttikin tykkää ihmisistä

Olen blogissa kirjoittanut omista henkilökohtaisista kokemuksistani mm. esiintymispelon ja kiusaamisen osalta, joten voisi varmaan sanoa, että tämä postaus on eräänlainen jatkumo näille kahdelle. Aiheena siis omia kokemuksiani introverttiydestä ja siitä, miten olen vuosien mittaan kehittänyt ujoa puoltani.

(c) Toni Neffling
" Introvertit ovat hiljaisia ja varautuneita, minkä kovaääniset ekstrovertit (introvertin vastakohta) usein sekoittavat itseluottamuksen puutteeseen. He toimivat usein älyä tai logiikkaa vaativissa tehtävissä, mutta painottavat vähemmän sosiaalista vuorovaikutusta ja ihmissuhdetaitoja.
Tyypillinen introvertti on hiljainen, itseään tutkiskeleva ja varautunut, hän pitää hyvin järjestäytyneestä elämästä eikä luota impulsiiviseen päätöksentekoon. "
- Wikipedia
Yllä olevaa tekstiä lukiessani tulee olo, että tuohan kertoo ihan minusta. Voisin siis todeta, että kuulun introverttien hiljaiseen ja itsekseen viihtyvään porukkaan. Lisäksi koen olevani tietyissä tilanteissa tavattoman ujo ja arka. Olen koko elämäni ajan työstänyt tätä luonteenpiirrettä ja tässä vähän tarinaa siihen liittyen.

Oikeastaan poikkeuksetta minua kuvaillaan rauhalliseksi ja hiljaiseksi. En tiedä kuvittelenko, mutta koen, että rauhallisuus koetaan monesti tylsänä piirteenä. En esimerkiksi innostu asioista samalla tavalla kuin ekstrovertti ihminen. Siinä missä ulospäinsuuntautunut ihminen kiljuu ääneen ja hyppii innoissaan, minä hymyilen vienosti ja nyökyttelen, vaikka olen ihan yhtä innoissani kuin ulospäinsuuntautuneempi ihminen. Toki riippuu hyvin paljon seurasta, jossa olen. Esimerkiksi työkaverit eivät kuulemani mukaan näe minua mitenkään erityisen ujona, samoten kuin hyvin läheisten ystävien kanssa olen hyvin nauravainen ja äänekäs.. Mutta ne ovatkin vaatineet kuukausien tutustumista ellei jopa vuosia, että voin olla "oma itseni". 

Kuva (c) Simo Järvinen
Lapsena olin auttamattoman ujo ja se haittasi todella paljon sosiaalisten tilanteiden lisäksi harrastuksiani. Kävin useamman vuoden teatterikoulussa ja harjoituksissa nolasin itseni monta kertaa, koska en vain saanut suutani auki! Pahimpia olivat improvisaatioharjoitukset. Kouluissa pidettävät esitelmät saivat hien pintaan ja ylä-asteella melkein pyörryin sen takia, että pelkäsin luokkatovereiden edessä puhumista, vaikkei siihen vältämättä olisi ollut syytä. Noina aikoina yritin päästä kuin koira veräjästä tilanteista, joissa piti esiintyä. Halusin aina kaverin mukaan esitelmään mukaan, jotta pääsisin vähemmällä. Pahimpia tilanteita oli ne englanninkielen tunnit, joilla piti lukea tekstejä ääneen kaikkien kuullen tai jopa improvisoida vieraalla kielellä jotakin luokan edessä. Tämän kaltaiset tilanteet, joissa stressaannun äärimmilleni saivat minut hirveän kriittiseksi itseäni kohtaan ja olen itse asiassa vielä tänäkin päivänä hyvin ankara itselleni ja asioille, joita teen. Kävin ujouteni takia jopa asiaan perehtyneellä ihmisellä, mutta se ei johtanut mihinkään. 

Pitkään mietin, että tällainenko minä oikeasti olen. Auttamattoman ujo, onneton ja saamaton. Eräänä päivänä päätin tehdä asiaan muutoksen. En enää halunnut olla se, jota kukaan ei huomaa, jolle kukaan ei sano mitään ja jonka käyttäytymistä kaikki ihmettelevät. Tiesin jo lapsena, että olen ihan hyvä tyyppi, kunhan vain minulle annetaan aikaa tutustua. Joskus se vei hetken, joskus jopa vuosia. 

Kun pääsin ylä-asteen jälkeen opiskelemaan kosmetologiksi, tein totaalisen asennemuutoksen. Päätin, että jos haluan tulevaisuudessa työskennellä asiakaspalvelun parissa, ammatissa, jossa ON puhuttava, minun on yksinkertaisesti päästävä yli siitä kauheasta vapisemisesta ja pelkäämisestä. Päätökseni piti. En tiedä, miten sen tein, mutta yksinkertaisesti vain pakotin itseni avaamaan suuni, vaikka pelkäsinkin sitä. Aloin osallistua keskusteluihin ja jopa aloittaa niitä tuntemattomienkin kanssa. Nykyään hiusalalla työskennellessä minulla ei ole mitään ongelmia palvella asiakkaita ja keskustella heidän kanssaan. On ollut hauskaa huomata, miten monet lapsiminäni tuntevat taivastelevat, että mitenköhän se Satanica pärjää töissä, kun on niin hissukka ja ujo, ettei saa suutaan auki. Kun lapsena sitä on tyystin erilainen kuin aikuisena, jos siis on päättänyt työstää ujouttaan. Jos en koskaan olisi päättänyt, että nyt loppuu tämä ahdistuminen kaikesta, niin todennäköisesti olisin samanlainen pelkuri kuin lapsena. Monesti yllätän nämä ujon minäni tuntevat sillä, että kykenen palvelemaan asiakkaita ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa puheliaampi ihminen. Totta kai rauhallinen persoonani tulee esille, mutta se ei rajoita millään tavalla asiakaspalvelutaitojani. Itse asiassa monet sanovatkin, etten olekaan niin ujo kuin väitän. Ilmeisesti se vanha ajatustapa on edelleen päässäni. Luulen olevani hirveä luuseri ja tuppisuu, mutten ehkä olekaan. Enää.

Vaikka olenkin ylpeä siitä, että olen päässyt irti puhumattomuudestani ja alan vuosi vuodelta olla avoimempi ihminen, on tietynlaiset tilanteet edelleen hyvin vaikeita. Tilanteet, joissa tapaan paljon tuntemattomia ihmisiä, esimerkiksi koulutukset, baari-illat ja juhlat ovat sellaisia, joissa mieluummin pysyisi näkymättömissä. Monesti sitä mieluummin jää kotiin, koska yksinkertaisesti pelkää tulevansa naurunalaiseksi tai sitten joutuu kuuntelemaan sitä "Ei kai sulla oo tylsää kun et puhu mitään?". Monesti isommassa porukassa olen se kaikista hiljaisin, huomaamattomin pieni hiirulainen, mutta se, etten puhu mitään, ei kerro mitenkään siitä, etteikö minulla olisi hauskaa. Sinänsä nuo kyselijät osuvat kysymyksellään naulankantaan, sillä monesti puhumattomuus juuri nimenomaan kielii siitä, ettei pidä tilanteesta syystä tai toisesta. Omalla kohdallani se syy on yleensä se, etten koe oloani hyväksytyksi tai sitten minulla ei vain ole sanottavaa. Kuten introvertit ihmiset, myös minä olen sellainen, etten sano mitään, jos ei ole mitään sanottavaa.

Tavallaan myös itämainen tanssi on saanut minusta ulospäinsuuntautuneemman. Siinä missä löysin tanssimisen kautta itseni ja vaikka edelleen pelkään esim. suullisten esitelmien pitämistä, rakastan tanssia ison yleisön edessä. Tavallaan tanssimisen kautta löysin itselleni sopivan ilmaisutavan, jossa ei luojan kiitos tarvitse puhua mitään. Lisäksi malliharrastus on opettanut lisää itsevarmuutta - eikä siinäkään kauheasti puheenlahjoja tarvita. Jossain vaiheessa kokeilin vloggaamistakin, mutta se harrastus loppui kuin seinään, sillä kameralle puhuminen oli todella kiusallista ja oman videon ja puheen katsominen jälkeenpäin toi vain myötähäpeän tunteen. Mutta, koska koen olevani jokseenkin taiteilijasieluinen, on tanssiminen hyvä tapa ilmaista itseään ja tunteitaan, vaikka muuten tuppaakin olemaan aika vakavana. 

Olisi hienoa saada kommentteihin hieman ajatuksia siitä, mitä ajatuksia hiljaiset ihmiset herättävät ulospäinsuuntautuneemmissa ihmisissä ja mitä kokemuksia taas introverteilla on luonteenpiirteestään. 

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Vaatekaappi uusiksi

Tässä vuoden aikana olen pistänyt huomattavalla tavalla vaatekaappini sisältöä uusiksi. Kuten pidemmän aikaa blogiani lukeneet tietävätkin, käytin pitkään lähinnä pvc:tä ja tiukkoja minihameita. Suurin osa vaatteista tuli ostettua ihan kunnon alternative tyyliin perehtyneistä vaatekaupoista, mm. Morticiasta ja Bizzarelta, mutta nytemmin hyvin pitkälti vaatekaappini koostuu ihan H&M kuteista, joihin yhdistelen mm. Killstarin vaatteita. Olen muuttunut pukeutumisen suhteen älyttömän mukavuudenhaluiseksi ja etenkin näin talvella himoitsen ylleni enemmän kerrospukeutumista kuin muotoa antavaa korsettia ja pvc:tä. Toki sitä edelleen pukee ylleen pvc:tä, kun sille päälle sattuu.

Vanhoja kuvia katsellessa on hauska huomata, miten erilaiselta sitä nykyään näyttää. Ennen sitä tuli suunnilleen yökittyä ponchon tapaisille isoille ja leveille vaatteille, mutta nytemmin olen oppinut rakastamaan niitä. Olen jotenkin huomannut, että ihan perusvaatteillakin saa aikaan jotain hyvin uniikkia ja hienoa. Ennen sitä oli mukamas niin uskollinen merkkivaatteille, mutta niin se mieli vain muuttuu. Siitä tosin en ole päässyt mihinkään, että pukisin ylleni jotain muutakin kuin mustaa ja jos satunkin pukemaan ylleni jotain oikeasti väriä, tarvitsee siihen aina kaveriksi edes jotain mustaa. Olen kontrastifriikki tässä asiassa. En kyllä oikeastaan tiedä, tuntisinko oloani kovin kotoisaksi esimerkiksi pelkässä sinisessä, vaikka värinä siitä pidänkin tosi paljon.

Olen viime aikoina ostellut vaatteita ihan hirveästi alennusmyynneistä ja ihan netistä. Viime vuonna suurensin huomattavasti Killstar -vaatteideni kokoelmaa. Kyseisen merkin vaatteet ovat vain niin upeita, että niitä vain on pakko saada lisää! Kokoelmistani löytyy tällä hetkellä aikalailla kaikkea alkaen korvakoruista maksimekkoihin ja paitoihin. Hameita voisin toki ostaa lisää, mutta palkka päivää odotellessa.



Kontrastifriikkeyden lisäksi olen tosi tarkka siitä, millaisia vaatteita ostan. Vaikka viime aikoina on tullut osteltua vaatteita aivan älyttömästi, niin toisaalta olen entistä tietoisempi siitä, mitä vaatteita käytän ja mitä en. Oikeastaan kaikki ostamani vaatteet ovat päässeet käyttöön, kun aiemmin sitä vain sysäsi vaatteet kaappiin ja sinne ne jäivät pölyttymään. Onneksi hutiostokset olen melkein kaikki saanut ruodittua pois kaapeistani (btw, Facebookin Goottikirppiksellä on edelleen myyntikansioni esillä, jos kiinnostaa).

Kuulostinpas hirveän materialistiselta muotibloggaajalta, mutta menkööt ^^' Toivotaan, että tässä vuoden alun jälkeen aktivoituisin blogin puolella enemmän. Mieleni tekee kirjoittaa, mutten sitten vain koskaan saa aikaiseksi mitään tämän fiksumpaa. Olisiko teillä lukijoilla toiveita aiheista? :) Saa ehdotella kommenteissa!

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Ouija tattoo

Uuden tatuoinnin esittelyä, jee! Saatte lukea nyt ilmeisestikin kunnon Los Angelesin Tatuointitarinat henkisen postauksen.

Huomasin tuossa muutama kuukausi sitten, etten ole käväissyt neulan alla kohta pariin vuoteen. Asialle oli tietysti heti miten alettava tehdä muutosta, sillä uudet tatuointi-ideat ovat vallanneet ajatukseni tyystin viime aikoina. Mielessä on pyörinyt ja pyörii edelleenkin yksinkertaisempia tekstitatuointeja ja sitten vähän isompia projekteja eri kehon osiin, mutta näin alkuun päätin toteuttaa tatuoinnin kahden muun tatuoinnin väliseen tyhjään kohtaan, joka on pidemmän aikaa häirinnyt minua. Kyseessä on siis lapaluun ja olkavarren välinen läntti, johon sain uuden tatuoinnin mahdutettua paremmin kuin hyvin.

Onpas valottunut taas..


Koska olen ala-asteikäisestä natiaisesta saakka ollut viehtynyt erityisesti henkimaailmaan ja siihen liittyviin tarinoihin ja elokuviin, oli ehkä itsestäänselvyys, että tulisin jossain vaiheessa ottamaan aiheeseen liittyvän tatuoinnin. Erityisesti Manaaja, Paranormal Activity ja muut vastaavanlaiset noituuteen ja demoneihin liittyvät elokuvat ovat kauhistuttaneet ja ihastuttaneet elämääni vuosien mittaan, joten päätinpä täräyttää Ouija laudan osoittimen tuohon edellä mainittuun tyhjään kohtaan.. Millähän nimellä tuota kohtaa kutsuisi, varmaankin hartian takaosaksi?

Pistin siis tuumasta toimeen ja menin hakattavaksi Putka Tattoon Jonen kokeneen neulan alle.

Ouija -lauta on aina ollut sellainen asia, mitä olen tietyllä tavalla aina pelännyt ja millä minua on peloteltu. Siitä johtuu ehkä tietynlainen kunnioitus henkimaailmaa kohtaan (ja nyt en siis puhu mistään uskonnollisista asioista) ja kiinnostus aiheeseen on melkoisen suuri, mutta ennen kaikkea syy tatuoinnin ottamiselle on enemmänkin symbolinen.

Tiedättehän, pelin aikana hengeltä voi kysyä kysymyksiä, joihin tämä vastaa aakkoslaudalla olevien kirjaimien ja numeroiden avulla sekä tietysti tuttujen YES ja NO kautta. Tavallaan heijastan tuon idean omaan elämääni. Tässä muutaman vuoden aikana on tullut todettua, että joillekin asioille on vain parempi sanoa hyvästi ja toisille taas hei. Jokainen valitsee tiensä, sanotko kyllä hyvästeille vai avaatko ovesi mielummin tuntemattomaan? "Elämässä pitää tehdä päätöksiä suuntaan jos toiseen." Ilmeisen kliseinen sanoma tatuoinnille, mutta itselleni tästä tatuoinnista tuli heti yksi tärkeimmistäni, sillä se on ehkä oikeassa nilkassa olevan Hopeanuoli tatuoinnin lisäksi merkityksellisin tatuointi. Tällä on oikea sanoma, varsinainen tatuointitarina. 

Voinette siis arvata, että olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen ja siitä tuli huomattavasti parempi kuin alkuperäinen suunnitelmani oli. Nyt seuraakin sitten se kaikista ärsyttävin vaihe, nimittäin tatuoinnin hoitaminen, mutta on tämä sen arvoista ehdottomasti!

tiistai 6. lokakuuta 2015

Elo- ja syyskuun kuvasatoa


Etenkin elokuu oli kiireinen kuukausi, ainakin kuvaamisien suhteen. Joka viikolle tuntui olevan ainakin yhdet ja pakko sanoa, että olen niin innostunut tästä harrastuksesta, ettette välty kuvapommituksilta tasaisin väliajoin.

Olen päässyt hyvin minun näköisiini kuvauksiin ja oppinut valtavasti. Tietysti vielä on paljon opittavaa ja kehitettävää, asentojen hakeminen ja ilmeillä kunnolla revittely ovat vielä sellaisia isompia juttuja, joita pitää harjoitella. Eli ei muuta kuin peilin eteen vääntelemään naamaansa ja kokeilemaan kaikkea.

Olen tässä lyhyen ajan sisällä huomannut, että innostun kaikista eniten kuvauksista, joissa on jokin tietty teema. Kuten tanssiessakin, sen kaltaisiin pystyy eläytymään parhaiten, kun tietää "roolinsa". Kaikista tärkeintä on kuitenkin kuvaajan tuoma innostus, muuten lopputulos ei välttämättä ole odotetunlaista. Yleensä fiilis kertoo hyvin pitkälle sen, tuleeko kuvista hyviä vai ei. Tai ainakin itse aistin sellaista. En ole malli, joka tykkää pönöttää paikallaan ja näyttää söpöltä.

Tänne blogiin en aio ihan jokaista kuvaa tunkea, niitä voi halutessaan katsella blogin Facebook sivulta. Tässä kuitenkin pari omaa suosikkikuvaani parin kuukauden takaa:

(c) Sami Haavisto
(c) Sami Haavisto
Editointi: Anttu -art & comic
(c) Sanni Saarenmaa
(c)Kasperi Lehtovaara
(c) Simo Järvinen
Kuvauskokemukset ovat tähän mennessä olleet todella hyviä, joten edellä mainittuja kuvaajia suosittelen kaikella lämmöllä :) Toivon mukaan heidän kanssaan pääsen kuvailemaan vielä uudemman kerran joskus tulevaisuudessa. On myös ollut kiva saada kuvaajilta palautetta, mm. olen ollut kuulemma helppo ohjattava.